[Kuhankosken Killan kunniajäsenen, Eija-Liisa Löyttyniemen avajaispuhe 13.10.2009
Sanomatalon Mediatorilla]


Arvoisat avajaisvieraat.

Olen Eija-Liisa Löyttyniemi, pitkän linjan taidemaalari Forssasta. Kuhankosken Killan puheenjohtajan pyynnöstä pidän taiteilijan puheenvuoron. Uskon, että kaikilla meillä näyttelyyn osallistuvilla jäsenillä on ollut ilo tuoda teoksiamme tähän avaraan näyttelytilaan, jossa katto on korkealla. Kiitän omasta puolestani puheenjohtajaa, hallitusta ja muita järjestäjiä näyttelymme suunnittelusta, kuljetuksesta, ripustuksesta ynnä muusta uurastuksestanne. Itselläni on täällä esillä muutamia maalauksiani, jotka esittävät Firenzen ja Venetsian näkymiä. Olen löytänyt vuosien varrella minua kiinnostavia aiheita Etelä- ja Keski-Euroopan vanhoista kaupungeista ja kylistä. Näissä aiheissa minua on erityisesti iinnostanut valo, joka aamun koitosta illan auringonlaskuun on kiehtonut vuosisatoja monien maiden kuvataiteiljoita.

Seuraavaksi puhun yhteydestäni Kuhankosken Kiltaan ja sivuan siinä samalla omaakin toimintaani kuvataiteilijana. Olen seurannut Killan vaiheita vuodesta 1966 lähtien, koska tuona vuonna muutin Forssaan silloisen perheeni kanssa. Sain tiedon Kuhankosken Killan olemassaolosta taiteilija Olavi Vaarulalta, joka silloin toimi kuvaamataidon opettajana Forssassa, kuten minäkin. Syksyllä samana vuonna pidin ensimmäisen Forssan näyttelyni Paloaseman isossa salissa, koska en löytänyt kaupungista varsinaista näyttelypaikkaa. Luultavasti siihen aikaan Forssassa taidenäyttelyt olivat harvalukuisia. Olin kuitenkin iloinen, että yleisö löysi näyttelyni. Kuuluin Killan johtokuntaan yhtäjaksoisesti vuodesta 1968 vuoteen 1983. Näihin aikoihin johtokunnassa touhusivat vuosia samat henkilöt, jotka useimmat olivat aktiivitaiteilijoita. Näyttelyjärjestelyt, esitelmätilaisuudet, kurssit ym. hoidettiin mielestäni hyvin yhdessä.

Vuonna 1967 Killan ohjelmaan tuli uusi, moderni näyttelytapahtuma "Sillan alla" -näyttely konsertin kera ja tapahtumasta muodostuikin useana seuraavana vuonna toistuva kesätapahtuma. Luen ensimmäiseen näyttelyyn liittyvän katkelman Ilta-Sanomista 24.5.1967:

"Tavallisuudesta poikkeavassa paikassa avataan taidenäyttely tänä iltana Forssassa. "Näyttelyhuoneistoksi" on valittu Loimijoen yli johtava Koskisilta, jonka alla kulkevien kävelyteiden seinille forssalaiset taiteilijat Olavi vaarula, Eija-Liisa Löyttyniemi sekä Pirkko ja Pentti Hammarberg ripustavat taulujaan. Valitsemalla näyttelypaikan kulkuteiden varrelta pyrimme tuomaan taidetta ihmisten keskuuteen, keroi Päivyrille taiteilija Pentti Hammarberg. Monien kuvataiteista kiinnostuneidenkin tulon sisätiloihin järjestettyyn näyttelyyn estää ilmeisesti sellainen käsitys, että ennen lähtöä on puettava tumma puku päälle, pantava kovat kaulaan ja sitaistava vielä leuan alle solmukekin kaiken komistukseksi. Nyt ei sellainen luulokaan ole esteenä, vaan näyttelyyn sopii poiketa ohikulkiessaan. Ehkäpä saamme näin jonkun taidetta harrastamattomankin kuvataiteen ystäväksi, toivoi taiteilija Hammarberg."
Sama ajatus - poiketa näyttelyyn - on varmaan tämänkin näyttelypaikan alkuperäinen suunnitelma, kun tila on jätetty avoimeksi ohikulkijoillekin. Vaihtuvat näyttelyt sopivat niin työpaikkojen yhteyteen, kauppakeskuksiin kuin gallerioihin ja museoihinkin, vaikka taidemuseot ensisijaisesti esittelevät pysyviä kokoelmiaan. Taiteilijoiden tunnettavuus, teosten esittely ja myynti tapahtuvat useimmiten näyttelyiden kautta. Nykytaiteen laajaa kirjoa esitellään myös näyttelypaikkojen ulkopuolella, esimerkiksi "taiteiden yö" -tapahtumien yhteydessä. Välillä maailmalla on näyttänyt siltä, että esim. maalaus on jäämässä syrjään kaiken mediataiteen, valokuvan ja muun keskellä. Aika ajoin on sanottu maalaustaiteen katoavan maailmasta kokonaan, mutta hienoja maalauksia ja näyttelyitä vaan syntyy - maalaustaide elää sittenkin.

Vaikka 1980-luvun alusta lähtien olen ollut myös valtakunnallisen ammattitaiteilijoiden liiton, Taidemaalariliiton jäsen, olen pitänyt selvänä asiana kuulua myös lounaishämäläiseen, paikalliseen taideyhdistykseen, jota Kuhankosken Kilta edustaa. Kotiseudun merkitystä taiteilijan ei kannata koskaan aliarvioida. Kilta yhdistyksenä omalta osaltaan pyrkii tuomaan jäsenten tunnettavuutta esille näyttelyissä, jotka on ensisijaisesti suunnattu kotiseudun asukkaille. Merkittäviä vierailunäyttelyitä on järjestetty aikaisemmin esim. Forssan kummikaupunkeihin Södertäljeen, Ruotsiin v. 1973, Strueriin, Tanskaan 1983, Serpuhoviin, ent. Neuvostoliittoon 1984. Killan raati valitsi etukäteen ne taiteilijat, jotka pääsivät teoksillaan osallistumaan e.m. näyttelyihin. Olin yksi tekijä, jolta oli maalauksia kaikissa näissä ulkomaisissa näyttelyissä. Ja nyt vierailemme Helsingissä.

Niinpä niin, kautta ihmiskunnan historian kuvan kieli on kuulunut osana siihen kokonaisuuteen, missä on asuttu ja eletty. Koska kuvataiteen tekeminen, tutkiminen ja katseleminen kiinnostaa kaikenikäisiä henkilöitä myös omana aikanamme kaikkialla maailmassa, uskon, että taiteilijoilla on oma paikkansa myös meidän yhteiskunnassamme.

Vielä muutamia poimintoja taidekirjoista, joista olen löytänyt mietteitä kuvataiteesta.

"Voidaan kai sanoa, että taide on ilmaisua, mutta ei läheskään kaikki ilmaisu ole taidetta."
"Vaikka teknisesti hyvä taideteos syntyy vain pätevällä ammattitaidolla ja osaamisella, niin se miten sanotaan ei ole niin tärkeää kuin mitä sanotaan."
"Kuvataide ei ole vain henkeä eikä vain käsityötä, vaan molempien yhtymä. Taideteos syntyy tahtomisen ja osaamisen tasapainosta."
"Tekotapa, välineet ja tyylit muuttuvat, mutta taiteen sisäinen olemus on pysynyt samana. Hyvä taide koskettaa."

Hyvää illan jatkoa.